Ajatus on Ameeba

Jotenkin on vieläkin vaikea tajuta, että on nyt yksin, vaikka ajatus entisestä elämästä tuntuu kaukaiselta kuin unohtumaisillaan oleva uni. Elämä on pysähtynyt johonkin menneen ja tulevan välille. Elämän diasarjan kahden peräkkäisen dian väliseen pimeyteen, jossa vanha kuva on kadonnut, eikä uusi vielä ole ehtinyt tulla näkyviin. Kaikki tuntuu olevan hukassa. Aivan kuin minusta olisi jäljellä pelkkä kehonsa kadottanut mieli. Kykenemätön tarttumaan mihinkään muuhun kuin ajatuksiin ja tunteisiin, jotka poukkoilevat yhtenä kaaoksena, tulevat ja menevät.

Tavoite on kääntynyt nurinkuriseksi. Ei ole tarkoitus saavuttaa mitään, vaan löytää tie jostakin pois. Hapuillen pimeässä, juurakoihin kompastellen. Mieli käy ylikierroksilla ja kuumenee, kunhan ei vain leikkaisi kiinni. Mielen sisällä pelkkiä liukkaita ameeboja. Mistään ei saa kiinni, eikä mikään ole sitä, miltä näytti juuri äsken, tai tulee kohtaa näyttämään. Kaikki muuttaa muotoaan, musta kääntyy valkoiseksi.

Paranemaan päin

Ero on prosessi. Sitä voi vauhdittaa, mutta ei pakottaa etenemään. Mikä ei tapa, kuulemma vahvistaa. Ei kipu ja vastoinkäymiset ketään vahvista. Sen tekee vasta kivusta toipuminen, ja vastoinkäymisistä toipuminen, eikä kumpikaan edellisistä ole mikään automaatio. Jokainen kriisi on mahdollisuus. Kyllä on. Kyetäkseen hyödyntämään mahdollisuutensa, on kuitenkin tiedettävä riittävästi, saatava tukea ja voimia, paiskittava vastenmielisiä töitä, ja tietenkin käytävä läpi melkoinen määrä tuskaisia hetkiä. Jos tuuri käy, ja tämä kaikki toteutuu, sitten on hyvät mahdollisuudet toivuttuaan tulla vahvemmaksi ja viisaammaksi, kuin oli ennen kriisiä. Aina voi kuitenkin käydä niin, ettei kriisistä koskaan selviydy voittajana, ja sitä jää sisältä hauraaksi, kipeäksi tai tunnottomaksi. Jollakin tapaa vajavaiseksi ja muotopuoleksi, pahimmillaan ymmärtämättä sitä itse. Niin paljon ajateltavaa. Niin paljon tunnettavaa. Valtavasti oivallettavaa. Yhä uudelleen ja uudelleen. Kunnes viimein lakkaa uskomasta siihen, mikä ei ole totta, ja hyväksyy väistämättömän. Kunnes on tutkinut tunteidensa jokaisen sopukan, löytänyt purojen alkulähteet, kääntänyt jokaisen kiven, ja lopulta saanut särkyneen sydämen jälleen korjatuksi. Miksei näitä asioita opeteta koulussa? Maailma olisi huomattavasti parempi paikka, jos ihmiset osaisivat auttaa itseään ja toisiaan käsittelemään traumojaan ja kriisejään.

Better way, better day

Nyt on parempi. Muutaman tunnin nokosten jälkeen on helpompi käydä illalla nukkumaan. Tulikärpänenkin surraa taas lähempänä, pitäen yksinäisyyden paremmin aisoissa. Ruotsi hävisi Ukrainalle. Näillä mennään.

Tyhjyys kasvoille lyö

Elämä on tyhjää. Yksinäistä. Sisälläni asuu vain loputon läheisyyden kaipuu. Ulkopuolella on tyhjää. Ainut valopilkku on tuntuu olevan kaukaisuudessa poukkoileva tulikärpänen. Kirottu on tämä maailma, joka pahuudellaan särkee kaiken tärkeän. Yksinäisyys on minun kiroukseni. Sitä en tunnu pääsevän karkuun, koska se on sisälläni. Kuljetan sitä mukanani joka hetki. Se on raskas ja vie kaikki voimani. Kammoan tyhjää vuodettani, joka saa kyyneleet virtaamaan. Pakenen ajatuksiani ja tunteitani toiseen maailmaan, jossa on sankareita ja rakkautta. Hukutan itseni TV:n tarjontaan. Se tuo helpotusta, vie ajatukset muualle. Saa tunteet rauhoittumaan. Olen syvällä hyisessä vedessä. Istun ritisevällä jäällä. Odotan ihmettä. Toivon lämpöä. Läheisyyttä. Muulla ei ole merkitystä. Kevät on ollut raskas. Aivan liikaa on tapahtunut. Jos käy hyvin, kesästä tulee lämmin. Jos taas huonosti, koittaa jääkausi. Aika, joka tuntuu loputtoman pitkältä ja turhalta. En tiedä, miten sen pääsee läpi.

What a Song Needs is an Audience

Sanotaan, että täytyisi pitää itsestään ja elämästään sellaisenaan, ettei onni voi tulla kenenkään muun kautta, vaan sen pitää löytyä itsestä. Vaan miten se tehdään? Koko elämäni olen etsinyt jotakuta, jolla olisi puolet minusta. Ihan pienestä pitäen.

Miksi tehdä elokuva tietäen, ettei kukaan tule sitä näkemään? Miksi luoda lyriikka ja melodia, joita kukaan ei koskaan kuulisi? Miksi elää elämä, jota ei voi jakaa jonkun kanssa?

Miten siis olla onnellinen vajaana, näkymättömänä ja äänettömänä?

I Choose Life

On melko kummallinen laji tämä elämä. Ensin ei tapahdu mitään moneen vuoteen, ja nyt sekä hyvässä, että pahassa niin paljon, että heikompaa voisi hirvittää. Elämä, josta olen jossain määrin ollut sivussa pitkään, tulee yhtäkkiä iholle näyttäen koko ihanuutensa ja raadollisuutensa.

Ihastuminen on tuonut elämään mielekkyyttä, ja uskoa siihen, että Bonnie saattaa sittenkin olla olemassa. On outoa, että jonkun kanssa voi heti tuntua niin oikealta ja luonnolliselta. Mutkiahan tähän matkaan on laitettu melko lailla, joten aika näyttää, miten käy.

Ja samaan aikaan näyttäytyy elämän ja ihmisen nurja puoli aivan liian lähellä. Aivan liian konkreettisena. Sellaisena vääryytenä ja pahuutena, jota on vaikea käsittää. Mahdoton hyväksyä.

No, ainakaan ei ole tylsää taikka tyhjää. Elämä on kaunis ja raadollinen - se on vaan pakko hyväksyä.

Terveeks vaan neiti etsivä

Jaahas. Se on aika vierähtänyt, ja monta ajatusta käyty läpi. Olen monta kokemusta rikkaampi, ja ehkä hivenen viisaampi. En enää pahemmin mieti menneitä, vaan katselen tulevaisuuteen. En tiedä, mitä se tuo tullessaan, mutta ei sen niin väliä. Sen näkee sitten. Elämää oppii elämällä, ja niillä linjoilla jatketaan.