Tyhjyys kasvoille lyö

Elämä on tyhjää. Yksinäistä. Sisälläni asuu vain loputon läheisyyden kaipuu. Ulkopuolella on tyhjää. Ainut valopilkku on tuntuu olevan kaukaisuudessa poukkoileva tulikärpänen. Kirottu on tämä maailma, joka pahuudellaan särkee kaiken tärkeän. Yksinäisyys on minun kiroukseni. Sitä en tunnu pääsevän karkuun, koska se on sisälläni. Kuljetan sitä mukanani joka hetki. Se on raskas ja vie kaikki voimani. Kammoan tyhjää vuodettani, joka saa kyyneleet virtaamaan. Pakenen ajatuksiani ja tunteitani toiseen maailmaan, jossa on sankareita ja rakkautta. Hukutan itseni TV:n tarjontaan. Se tuo helpotusta, vie ajatukset muualle. Saa tunteet rauhoittumaan. Olen syvällä hyisessä vedessä. Istun ritisevällä jäällä. Odotan ihmettä. Toivon lämpöä. Läheisyyttä. Muulla ei ole merkitystä. Kevät on ollut raskas. Aivan liikaa on tapahtunut. Jos käy hyvin, kesästä tulee lämmin. Jos taas huonosti, koittaa jääkausi. Aika, joka tuntuu loputtoman pitkältä ja turhalta. En tiedä, miten sen pääsee läpi.