Äänet

Joskus, jonkin aikaa sitten, muutti yläkertaan sen ikäinen ihminen, jolla oli iltaisin tapana itkeä itsensä uneen. Nykyään hän piereskelee vapautuneesti milloin on tarve, eikä näin ollen vatsa ole nukkumaan käydessä kipeä. Se jokailtainen hinkkaaminen ei kuitenkaan ole loppunut. Soutulaitteella vedetään iltahiet pintaan siinä puoli kymmenen korvilla, kun muilta askareilta keretään. Eikä ajoittainen huutaen puhuminen. Ei se kuitenkaan minua haittaa. Eivät ne äänet, eikä sekään, että pitävät huolta kunnostaan. Leivonhan minäkin palloa lavassa, joskus vielä puolilta öinkin. Maton päällä. Pohjakerroksessa.

Ennen minä luulin, että täällä on hyvin äänieristetyt asunnot. Seinien läpi ei kuulunut kuin Ahmedin kiivasta keskustelua Mohamadin kanssa, tämän tullessa ramadanin aikaan yömyssylle. Puhuvat politiikkaa, eivätkä ymmärrä, miten joku saattoi purra vastustajaa pelissä. Monopolin kapitalistinen kiihkoko sen saa aikaan?

Suurin meteli syntyy kuitenkin tuurijuopoista. Makella tulee juttu mieleen. Hän päättää kertoa sen
Hmi..khalle. Päihtyneenä on vaikea arvioida etäisyyksiä, sekä viestin välittymiseen tarvittavaa äänenvoimakkuutta. Mikä siinä onkin, että se juttu tulee aina mieleen siinä rappukäytävässä. Ei ole sellaista ovea taikka ovien yhdistelmää valmistettu, joka olisi jutunkestävä.

Näitä illan ääniä minä kuuntelen, nautin iltapalasta, ja imen itseeni jotakin ulkoa tuotettua sisältöä, töllöstä, ruuduilta, tai ihan kovakantisesta peräti. Jos ihmisen olisi tarkoitus nauttia aamuista, television prime-time alkaisi varmaankin kukonlaulun aikaan. Sanotaan, että aamu olisi iltaa viisaampi. Se aamun viisaus on kuitenkin silkkaa jälkiviisautta, ja vahingoniloa.

Enää kuuluvat pienet äänet. Kellojen verkkainen raksuttelu, ja vilkkaampi tikitys. Etusormen naputus kosketusnäyttöön. Hengitys sisään ja ulos. Ja se hiljainen manaaja, joka kykenee näkemään niinkin kauas, kuin aamunkoittoon.