Enpä tiedä. Välinpitämättömänä oleminen ei ole niin helppoa, kun joutuu liian lähelle. Seitsemäntoista vuotta on pitkä aika, koko aikuisikäni. Ei sitä voi vain unohtaa. Miten kuitenkaan voisi jatkaa sellaisen kanssa, joka ilahtuu välinpitämättömyydestäni sitä kohtaan, haluaako hän jatkaa kanssani vai ei. Sellaisen, jolla ei ole tunteita minua kohtaan. Joka ei pysty menemään itsestään ja tekemisistään takuuseen jatkossakaan. Joka ei pysty käsittämään, miksi yhteinen historia ja papin aamen merkitsisi jotain.
Huolimatta siitä, miten hankalalta jatkaminen tuntuukin, ja mitä mahdollisuuksia uusi elämä kenties tarjoaa, saa lopettaminen minut surulliseksi. Luopuminen siitä hyvästä, mitä silti on vielä jäljellä, on vaikeaa.
Nämä ovat varmaan tällaisia perus juttuja, mitä muutkin kokevat vastaavassa tilanteessa. Riittämättömyyden tunne, petetyksi tuleminen. Luottamus ihmisiin ei ole minulla kovin vahva ollut koskaan. Pystynkö ja haluanko enää koskaan luottaa keneenkään niin, että päästäisin lähelleni?
Toivon löytäväni jostain voimaa, joka pitäisi elämäni raiteillaan. Koko elämä pitää opetella uudelleen alusta, koska tämän jälkeen vanhasta ei jää paljoa jäljelle. Ehkä on hyvä niin. Ehkä pääsen nyt rauhassa korjaamaan perustuksia, kun korttitalo on raunioina.
Voi. Voi voi.
VastaaPoistaVertaistukea en pysty antamaan, mutta toivon, että elämä kantaa tavalla tai toisella.
Ja ethän sinä oikeasti ole välinpitämätön, siksi se tuntuu niin vaikealta.