Keskenjäänyt

Tässsä minä olen.

Löytöretkistä janoinen seikkailija.

Etsin rauhaa ja hiljaisisuutta.

Kaipaan vakautta, pelkään hallitsematonta.

Tässä minä, ihmisistä utelias,

soudan sumussa kohti autiosaarta.

Heti valmis hetken lapsi,

Nukun ruususen unta.

Ryönä

Siinä hän istuu,

seittinsä syleilyssä.

Yllään hentoinen harso,

Kalman kalpea käärinliina.

Nielussaan kalmistoon kadonneita nyyttejä,

sieluun sotkeutuneita.

Perhosia, pistiäisiä, kuivuneita, hauraita.

Haalistuneita, vaimenneita, värittömiä, hajuttomia.

Siinä hän katsoo revennyttä reikää.

Vavahtaa valon säilää.

Typertyy elämän makuun.

Näkee itsensä -

Seittinsä suojassa.

Tuuliko se heiniä heiluttaa?

 Ei se ole tuuli,

vaan minussa heiluva heinä.

Ei se ole putoava pisara,

vaan minun lampeni vesi.

Eivät sinun sanasi,

vaan säröt minun sieluni syövereissä.

Eivät maailman kilke ja kalke,

eivät planeettojen radat,

ei jumalten tahto.

Vihan kyyhkyt

Verenhehkuiset myrskyt
puhaltavat vihan liekkeihin.
Maailma palaa.
Kaunis hehku taivaanrannassa.

Aavalla leviäviä öljyisiä valheita,
mahdottomia siivilöidä.
Peitinsulkiin tarttuvia,
untuvan tukkivia.

Kuka viljelee seitikkiä,
myy herkkusieniä,
lääkehiiltä vatsavaivoihin?
kivihiiltä.

Niin monta pelkoa.
Pelosta vihaa.
Säkkikaupalla,
ulosmittaamattomia vääryyksiä.

Ei vihaa! Ei pelkoa.
Surua.
Surusta myötätuntoa.
Myötätunnosta rakkautta.

Toivoa.
Rakkaudesta toivoa.
Maailman ääriin mahdollisuuksia.
Rauhan rakennelmia.

Niin paljon kaunista
tässä rujossa,
rumassa maailmassa.
Niin henkeä salpaavan kaunista.

Tukkijätkä lemmen virrassa

On hetkiä, 

kun kaikki sanat tuntuvat vääriltä, 

pieniltä, 

naurettavilta, 

liian mahtipontisilta ja mitättömiltä.

Omenaisia onnen hetkiä, 

vain katseen kosketusta kaipaavia.

On hetkiä kun odottaa, 

odottaa, 

odottaa, 

että pienen tuikun saa sytyttää, 

pienen liekin pimeään, 

jotta näkisit sen tullessas,

tietäisit sen nähdessäs,

sinua sen oottavan, 

meidän omassa pöydässä,

meitä varten tehdyssä,

aamukahveja, 

iltaviinejä,

pergolassa, 

siinä kuistin vieressä. 

Olen onnellinen nyt,

näissä nahoissani,

sinun seurassasi,

kehrään sanoistani lankaa,

asettelen ajatusten rankaa:

Jotain uutta, jotain vanhaa, kaikki lainattua.

Onnen hippu, merkitys ja määränpää,

evakoiden torpassa, 

tukkijätkä lemmen virrassa.

Kuin kuu tyyntä vedenpintaa

Kuin leuto tuuli unista heinää

Kuin aamunkoi kasteista nurmea

Kuin kaakkuri suolammen usvaa

Kuin valkea pilvi sinistä taivasta

Kuin tuikkivat tähdet pakkasyötä

Kuin sinun lämpösi minua

Tuuli kasvoillani

Onko tuuli olemassa, onko se todellinen?
Millainen on tuuli, mistä sen tietää?
Kun se tänään on lempeä ja lämmin,
vaikka eilen myrskysi niin, ettei hattu pysynyt päässä.
Kun se yhtenä päivänä nostaa merelle vaahtopäitä
ja toisena saa pienen järven aallot liplattamaan.

Millainen on tuuli, kun se alati tulee ja menee,
ja on joka päivä erileinan.
Kun siitä ei tänään näy merkkiäkään,
vaikka se eilen oli täällä?
Kun se toisinaan syntyy kuin tyhjästä,
sitten taas laantuu ja on kokonaan poissa?

Miksi ei tuuli pysy aina sellaisena kuin on?
Miksi se alati muuttaa muotoaan,
kiertelee ja kaartelee.
Kaadettuaan puut ja heitettyään katot ilmaan,
se ottaa käsivarsilleen siipiään levittelevät linnut
nostaakseen ne mukanaan korkeuksiin.

Onko tuuli todellinen?
Voiko siihen luottaa?