Heikosti strukturoitu täytebiisi

Eilen blogin tilastoja katsellessa huomasin, että joku siellä ruutujen toisella puolella oli käynyt lukemassa vanhaa tekstiäni. Saattoihan se olla vain joku hakukoneesta eksynyt, joka kirosi päätyessään ihan väärään paikkaan, mutta on mukavampi ajatella, ettei ollut. Aina se lämmittää mieltä, kun klikkauksia tulee, etenkin vielä tuollaisen vanhemman, siis ei viimeisimmän tekstin kohdalla. On myös kiva saada kommentteja, vaikka kirjoitukset taitavatkin olla sellaisia, että niihin on hankala kommentoida. Arvostan jokaista kommenttia, siitäkin huolimatta, jos siltä ei vaikuttaisi. Ihan vaan siltä varalta sanon tämän, jos joku sattuu asiaa miettimään.

No, minä siis tsekkasin itsekin, että mikäs tämä kyseinen vanha juttu nyt olikaan. Ja jäin sitten sinne neljän ja kolmen vuoden takaisiin teksteihin, lueskelemaan. Kun blogi on näin päiväkirjatyyppinen kuitenkin, niin takaisin kelaamalla pystyy katsomaan kokonaisuuksia. Hyvin huomaa, miten sitkeästi ihmisen pieli pyrkii jauhamaan samoja ratoja. Ainakin tämän ihmisen. Ehkä se johtuu jostakin persoonallisuuden piirteestä. Ehkä elämässä myös on ollut sellaisia pitkäkestoisia ongelmia, joiden ympärille on jäänyt jumiin. Tai sitten vaan se ajatuksista ja tunteista irti päästäminen on ihan perhanan vaikeaa. Ehkä näitä kaikkia.

Pitää kuitenkin yrittää. Vallitsevien olosuhteina olen päästänyt ajatukset pitkään ja hallitsemattomaan luisuun, vaikka hyvin tiedän, että juuri sitä minun ei pitäisi tehdä. On aika tehdä korjaavia liikkeitä, ja louhia uusia uria ajatusten kuljettaviksi, näihin kyseisiin ulkoisiin seikkoihin liittyen. Periaatteessa olen siinä aika hyväkin, kun sille päälle satun. Joskin on myös sellaisia lukkoja, joita en ole pystynyt murtamaan. Sisällöltään epämääräisiä, mutta voimakkaita tunteita ja ajatuskuvioita, joiden esiin tuleminen tuntuu murskaavalta ja lamauttavalta.

Pitäisi löytää jokin sisäinen motivaatio. Sellaisia syntyy satunnaisista inspiraatioista jotka kestävät aikansa. Tosin nyt sellaista ei ole ollut kotvaan aikaan. Motivaattorini ovat usein olleet ulkoisia "pakkoja". Työni minä saan tehtyä, koska minulla on työnantaja, joka velvoittaa ulkoisesti, mutta myös synnyttää sisäisen velvollisuuden ja halun hoitaa hommansa. Kotona ei ole sellaista motivaattoria, jonka silmissä olisi tarve olla jotakin. Sannin sanoin, "Voisin siivota, mutta kenen takia?"

Puhutaan siitä asenteesta, miten luja tahto vie läpi vaikka harmaan kiven. The only limit is in your mind. No todellakin. On haastavaa, kun se vamma on juuri siinä tahto- ja asennelihaksessa, jolla voisi kiertää ja kompensoida muita rajoitteita. Mikään muu ei pysty kompensoimaan puuttuvaa päättäväisyyttä. Juuri se on syy siihen, miksi tuntuu kummalliselta, että joku ei vain päätä sitä tai tätä ja ryhdy paremmaksi ihmiseksi. Fight Back ukolla, tuolla suomalaisen sisun modernilla ilmentymällä, on tavoite maratonin juoksemisesta, vaikka hän menetti liikuntakykynsä kokonaan, mutta pää toimii. Tahtovammaisella tilanne on juuri päinvastainen. Vaikka kuinka on päättänyt juosta vielä tahtomisen maratonin, niin juoksu on epämääräistä koikkelehtimista, ja viiden kilsan jälkeen on jo kuoleman väsynyt. Yrittämisen yrittämisestä. Kuitenkin se on ainoa tie.

Kaikkea hyvää Pyysalolle, joka on paitsi kova jätkä, myös äärettömän symppis.