Olen ollut jo pitkään jokseenkin onnellinen. Kuukauden tai kaksi. Olen pystynyt olemaan aktiivinen, tekemään asioita. Huonot hetket, jos sellaisia on ollut, ovat olleet ohimeneviä tuulahduksia.
Lääkärin mukaan kaksisuuntaisuutta ei ole diagnoitavaksi asti, olen vain luonteeltani tällainen ailahteva ja innostuvaa sorttia. Kun saan kerättyä riittävästi voimia, haukkaan liian ison palan kakkua, ja uuvutan itseni uudelleen. "Kuka tahansa jaksaa juosta hetken aikaa melko kovaa, mutta kukaan ei jaksa jatkuvasti täyttä vauhtia." Voihan se olla, ja hyvä jos on niin, koska muutos on mahdollinen käytöstä muuttamalla.
Eräänä päivänä tämä pudotti minut hetkeksi. Se osui hyvin lähelle, kuin olisin nähnyt peilistä omat arpeni. Ohueen tomuun hautautuneet tunteeni ryöpsähtivät kutsun saaneina tajuntaani, saaden minut epätietoisen paniikin valtaan. Se meni kuitenkin pian ohi.
Kuulostaa tutulta - olotilat ja tarmokkuus suhaavat ääripäästä toiseen. Kun vihdoin saa kynttilään liekin, se pitää äkkiä polttaa loppuun.
VastaaPoistaJoo, ja helposti siinä palaa myös pöytä, jonka päällä kynttilä oli. =) Ainakin mulla.
VastaaPoista