Ketjulla piesty hyeena

Tosi ystävyys, jonka mittariston keskeisenä viisarina värähtelee lojaalius. Yhteenkuuluvuus ja ryhmähenki, joka sinetöidään asettumalla yhdessä toisia vastaan. Pidetään omien puolta. Semper Fi - perkele - kaveria ei jätetä. Tämä tällainen ystävyys, joka vaatii valitsemaan puolensa; minulla on suuria vaikeuksia sellaisessa. 

En minä pysty sivuuttamaan sitä, että me suljemme silmämme ainakin osalta totuutta . En minä kykene keskittymään vain siihen nöyhtään, jota kasvaa meidän yhteisen napamme ympärillä. Minä olen se saatanan luopio ja paskiainen, joka ei ymmärrä ryhmäkuria, ei tunnusta mitään väriä. Se heikko lenkki, joka saattaa koska tahansa toimia ei-normatiivisesti.

En tiedä mitään, mikä kuulostaisi ärsyttävämmältä kuin tosi ystävyys. Tosi ystävä sitä ja tosi ystävä tätä. Ei ole helppoa olla tosiystävä. Pitää ottaa vastaan kaikki iskut ja sietää oikut. Heittäytyä levyksi pehmustamaan putoamista, kun tulee pomppuja. Asettua portaaksi muurin ylittämistä varten. "Sinun pitää olla ystävyyteni arvoinen". Ja mikä tästä kynnysmattoilusta on tuloksena? Silloin pääsee etuoikeutettuun asemaan: siihen sakkiin, joita nimitetään ystäviksi. Jesh! Helpompaa olisi olla teräsmies.

Kuitenkin toisaalta. Kuitenkin toisaalta...

Olen lojaalisuusrajoitteinen. Nykyään. Ei ole ollenkaan helppoa olla ihminen.

Adre & Endo

Puiden hiirenkorvat loistavat eläväisen vaaleanvihreinä ilta-auringon paisteessa. Linnut laulavat puuhiensa lomassa kevättä rinnoissaan. Minä tulen kaupasta, käsissäni jogurttia ja keksejä, ja haluan huoletonna asettua näiden asioiden äärelle. Istua kesämökin keinuun kuuntelemaan tuuletonta ilmaan. Tuntemaan auringon orastava lämmitys kasvoilla, kevään viileyden vielä viipyillessä niiden varjopuolella. Heittäytyä rantakalliolle selälleen, ja antaa pilvien lipua hiljalleen ylitseni.

En pääse irti musiikista. Siitä, miten se pyyhkii korvien välistä kulkiessaan kaikki ihmismielen huolet. Miten se parhaimmillaan, ja parhaillaankin, synnyttää euforisen tunteen siitä, että elämä on hyvä, ja yleismaailmallinen rakkaus todellista. Miten maahan polvistuneena ja kädet yläviistoon levitettyinä otan vastaan sateen. Mannaa taivaan täydeltä. Miten menojalka alkaa vipattaa ja kaasujalka käydä raskaaksi. Kuinka se kerta toisensa jälkeen syrjäyttää varovaisuuden ja häpeilevän kontrollin, vapauttaen niiden alle littaantuneen elämänmakuiseksi vapautuneen hupsuuden. Ah ja voih! Tunnetteko tekin sen?

Erittäin viimeaikoina toistettu:
Road - Don Johnson Big Band
Vadelmavene - Kashmir
Smells like Teen spirit - Patti Smith
Let me in - The Blanko
Kiss from a Rose - Seal
A Heartbreak - Angus & Julia Stone
This is The life - Amy Macdonald
Sail - Awolnation
Sweet dreams - Marilyn Manson
Song2 - Blur
Life is a Highway - Rascal Flatts
Salute your Solutions - The Raconteurs

Vielä voimme tähän samaan tunteen hehkutukseen tavoittaa sen ainoan itselleni elämää suuremman tietokonepelin, Max Payne kakkosen. Hieno peli. Kerta kaikkiaan hieno. Aikanansa uraa uurtava Remedyn avainlipputuote kaiken lisäksi. Tiukkojen tilanteiden synnyttämä adrenaliini, ja rinalla kulkeva melodramaattinen rakkaustarina. Upposi kuin häkä. Harmi, ettei minulla ole sitä enää.

Mistä viimeisimmästä tulikin mieleen tosielämän pohdinta siitä, milloin oikeanlaisesta maailmasta tuli naisen näköinen. Ja mihin katosi se toinen maailma, ja se barbaarinen luolamies, jonka tärkein tehtävä oli tappaa kaikkea, mikä liikkuu. Onko se kuollut sukupuuttoon, vaiko vain teljetty häkkiin, sinne minkkien ja kettujen joukkoon, vailla mahdollisuuksia toteuttaa luontaisia tarpeitaan? Onneksi on jääkiekko.

Mihin sullon sanat

Musiikki, tuo elämän voiteluöljy. Rytmi. Melodia. Tunne. Ilma jota hengitän.

Sanat. Kymmensormisivellin. Sadan sanan kuva. Lammen pinnasta heijastuva sielu.